Yli kaksikymmentä vuotta

näin painajaisia vaimot tietää

metsässä Uudellakirkolla

tuli venäläinen vastaan

Sotamies Esko Honkanen puuskutti huippu-urheilijan kunnostaan huolimatta. Konepistoolit olivat laulaneet pari tuntia ja nelisenkymmentä venäläistä oli saatu perääntymään suurelta aukeamalta tiheän metsän suojaan. Elettiin kesäkuuta 1944, kun kaksisataapäinen suomalaisten jalkaväkikomppania aloitti vetäytymisen Karjalankannaksella, Uudeltakirkolta kohti omien hallussa olevaa Kaukjärveä.

Komppanian päällikkö käski 19-vuotiaan Honkasen jäämään viiden muun nuorukaisen tavoin viivyttämään venäläisiä. Ruudintuoksu sekoittui talvihorroksesta heräävän metsän parfyymiin, kun Honkanen makasi heinämättäällä niityn reunassa.

Parin tunnin tähtäilyn jälkeen ryhmä alkoi miettiä omaa vetäytymistään, niin rauhallista oli ollut. Mutta missä oli Lasse, Honkasen koulukaveri, joka oli ollut monesti Honkasen taistelupari sodassa? Honkasen mieleen muistui, että hän oli nähnyt viimeksi Lassen vähän matkan päässä niityllä kahden suuren kiven lähettyvillä.

Honkanen tiesi, miltä tuntui nähdä oman ystävän kuolema, olihan hän jo todistanut muutamaa reikäistä ohimoa vierellään. Lasse oli  Simpeleen paperitehtaan johtajan poika, jonka kartanomaisessa kodissa Honkasen äiti oli käynyt ompelemassa lukuisia kertoja.

Honkanen lähti kävelemään rivakasti kohti järkälemäisiä kiviä, jotka olivat ilmestyneet heinäiselle niitylle kuin jättiläisen pyörittäminä. Niiden vierellä laidunsi toistakymmentä härkää, joita Honkanen pelkäsi tällä hetkellä miltei yhtä paljon kuin toisella puolella piileskeleviä hyökkääjiä. Ja nyt Honkanen oli siirtymässä ”ei kenenkään maalta” kohti venäläisiä kuhisevaa metsää.

Tähystely ensimmäisen siirtolohkareen päältä ei ratkaissut kadonneen Lassen arvoitusta, joten Honkanen päätti siirtyä selkä kyyryssä kahdenkymmenen metrin päähän seuraavalle elefantin harmaalle möhkäleelle.

”Ryssä!”, kerkesi Honkanen mielessään huudahtaa, kun kiven takaa astui esiin vihollinen ruskeissa vaatteissaan. Adrenaliini kiiri huminaksi Honkasen päähän hänen tehdessä muutaman loikan väistöliikkeen kiven taakse. Ase oli siirtynyt kainalohankaan ampuma-asentoon. Entä, jos niitä olisi enemmänkin?

miten kiersimme?

kuin kissa kuumaa kiveä?

Nuoren suomalaisen sotilaan sydän jyskytti ja kädet tärisivät sen tahdissa. Oli pakko kurkistaa kiven vasemmalta puolelta, eihän sinne voinut jäädä. Mutta niin kurkisti myös venäläinen parin sekunnin ajan, vaikka olisi pitänyt ampua. Honkanenkin jäätyi, vaikka venäläinen oli vain vajaan viidentoista metrin päässä.

Honkanen päätti kurkata kiven toiselta sivustalta. Hänen oikea kämmenensä puristi aseen kahvaa niin lujaa, että edes hikeä ei mahtunut muodostua käden uurteisiin.  Venäläinen oli kuitenkin jo ehtinyt toiselle puolelle ja tapitti sieltä katseellaan vapaata kättään samalla omituisesti heiluttaen.

Honkanen oli ehtinyt sodan aikana pariin kunnon tulitaisteluun, mutta todistettavasti hän ei voinut kertoa edes haavoittaneensa vihollista. Sellaista oli räimiä metsässä toista isänmaan puolesta - sekavaa, yllättävää ja jännittävää. Pelko tuli yleensä vasta hetken taistelun jälkeen.

Tällä kertaa pelko oli ehtinyt kiiriä Honkasen mieleen, sillä vierellä ei ollut ketään, ei edes Lassea. Pelottikohan venäläistä yhtä paljon? Ja miksi ihmeessä se oli ikään kuin vilkuttanut tappokohteelleen? Kasvojen perusteella venäläinen oli Honkasta viitisen vuotta vanhempi, ehkä sekin oli jättänyt ampumatta nuoruuttaan.

nousin hiidenkivelle

kuin juhani

mutta siellä istui jo tuomas

tähtäsimme huonosti

hyppäsimme yhtä aikaa

alas härkien joukkoon

hän etelään minä pohjoiseen

Kiven taakse ei voinut jäädä, siispä Honkanen päätti yllättää venäläisen yläkautta. Kumarassa Honkanen nousi kohti hiidenkiven lakea. Kylmä hiki liiskasi aluspaidan kiinni selkään. Mutta pari metriä korkealla kivellä olikin jo mies, joka ottaisi hengen tai jolta se vietäisiin.

Pelästyneet sotilaat hyppäsivät alas kapealta kiveltä naamat vastakkain, eikä kumpikaan kyennyt painamaan liipaisinta. Itse asiassa Honkanen näytti vuorostaan vasemman käden sormillaan, että mene sinä tuonne, minä menen tänne.

ja minä vilkutin

vaikka olin ajatellut ampua

niin kuin villissä lännessä

Niin kaksi sotilasta peruutti aseet toisiaan päin suunnattuina kohti kotimaataan. Viidenkymmenen metrin päästä nuoret miehet alkoivat vilkuttaa toisilleen kuin tienhaarassa erkanevat ystävykset.

Honkanen lähti juoksemaan komppaniansa suuntaan, sillä muut vetäytymistä suojanneet sotilaat olivat jo niin tehneet. Lassekin löytyi muun komppanian luota, hänet oli määrätty lähetiksi vetäytymisen alettua. Kun Honkanen kertoi komppanian päällikölle turhasta pelastusretkestään, joka oli päätyä kylmänä rikkaruohojen sekaan, eversti sätti häntä kiroten:

”Perkeleen poika, ryssiä pitää ampua!”

Kyllähän Honkanen sen tiesi. Kahden miehen keskeinen rauha oli kuitenkin solmittu, eikä siihen tarvittu liipasimen painallustakaan.

Tarina perustuu sotaveteraani Esko Honkasen haastatteluun ja sen kursivoidut kohdat ovat säkeitä Honkasen runoteoksesta Rivien välistä.

Karheat kasvot, joita peittää karvainen ja laikukas iho. Niiden suurimmat epätasaisuudet ovat kerääntyneet tyhjää tuijottavien silmien alle. Hengitys haisee sairaalaruualta ja viemäriltä. Iho on niin viileä, että edes kesähelteellä se ei itke hikeä. Ukilla ei ole montaa päivää tai kuukautta, päivä kerrallaan hapankorppua ja kahvia.

Pertti  ujostelee ovikelloa. Käsi viipyilee pienen valkoisen ympyrän päällä, mutta päätyykin povitaskuun, jossa odottaa kylmä, metallinen taskumatti. Rohkaisu valahtaa kohti maksaa jättäen kurkkuun kirpakan polttelun. Kossu ajaa sormen painamaan ovikelloa.

Pertin suhde tyttäreensä muistuttaa enemmänkin opettaja-oppilas- kuin isä-tytär -suhdetta. Joulut ja isänpäivät hymyillään, saatetaan jopa halata. Jotenkin Pertti ei ole koskaan tuntenut lasta omakseen, onpahan hän jopa epäillyt sen kuuluisan postimiehen vierailleen päiväkahveilla Marjatan luona. Marjatan ja Pertin suhde oli ollut avointa tyyppiä, ainakin Pertin osalta. Eihän työmatkoilla pää kestänyt ilman hellyyttä ja lämpöä.

- Tuu nyt sisään sieltä sateesta, äläkä yritä piilotella sitä viinaa siellä povarissa, Saija sanoo äänessään pettymyksen karvas maku.

- En nyt tullut kuuntelemaan lapseltani mitään saarnaa, varsinkaan, kun ei ole mitään ongelmaa kyseisen aineen kanssa.

Tytär ohjaa isänsä seisoskelemaan pienen kaksionsa olohuoneeseen.

- Tulin puhumaan sun opiskelustas, tai siis siitä, että en näe mitään järkeä siinä, että lopetat kauppiksen nyt, kun sun gradukin on valmis, isä aloittaa epistolansa.

- Mä en todellakaan ole jatkamassa siinä paskasavotassa, piste, vastaa Saija raivolla, tietäen, että isä, tai siis Pertti, kyselee kohta syitä lopettamiseen.

Saijan keskittyminen herpaantuu, koska hänellä on sisällään huoli, tai oikeastaan kolmikuukautinen ihmisalku, jota Santtu oli hellästi kutsunut ”äpärätoukaksi”. Isä varmasti veisi Saijan puoliväkisin klinikalle poistattamaan tämän ”opiskelu- ja työelämää haittaavan ongelman”.

- Onko sulla joku poika, joka sun pääs on sekottanu niin, että ei kerkiä muka koulussa käydä? Susta on tullut kummallinen luovuttaja viime vuosina, ensin lopetit sen koriksen, sitten heivasit Santun mäkeen, vaikka oli niin perkeleen hyvä mies sulle. Ja nyt vielä toi koulu.

Saijan vastahyökkäys pettää. Itkuisella äänellä hän sopertaa isälleen:
- Pertti, mä oon raskaana, enkä todellakaan Santulle. Siks me erottiin, vaikka se petti mua mennen tullen kaikki kuus vuotta, vähän niinku säkin mutsia. Avataanko saman tien kaikki meijän perheen haavat? Mä oon ihan rikki, mutta en suostu millään veitsillä kuohittavaks yhtellekään vitun klinikalle. Mä kannan ton lapsen tähän elämään, vaikka sanoisit mitä ja vaikka sillä ei oo isää!

Normaalisti Pertti lähtisi ovet paukkuen vetämään lähimpään baariin rynnäkkökännit. Ei tällä kertaa. Pertti vetää Saijan elintasovatsaansa vasten ja silittää tämän hiuksia. Vaikka ei ole edes joulu.

Tuo keski-ikäinen, kirpakalta hieltä haiseva punttisika oli kesken kaiken alkanut ottaa levypainoja pois Aleksin penkkipunnerrustangosta. Painot kädessään hormonihirviö puhisi itsekseen jotain siimakäsisistä pikkupojista, jotka eivät kuulu tälle salille. ”Siis, mitä helvettiä, eihän kukaan voi tehdä noin”, Aleksi sanoi epävarman hiljaisella äänellä pikkuveljelleen. Lihaskimpale ei aikonut kuunnella.

Lähihoitajan koulutuksen omaava Aleksi tiesi, että doupauttu ihminen voi yhtä arvaamaton kuin kovienhuumeiden käyttäjä. Siksi hän tyytyikin mutisemaan veljelleen katkeralta kuulostaen: ”Meillä oli kyllä sarja kesken.”

”Olen vaan mä, Itä-Helsingin viimeinen ihmemies, Santahaminan veteraani vuodelta 2001. Juu, ei kiitos viinapaukuille, sillä arvaamattomaksi saatan ryhtyä viinapäissäni, oon sen itse tajunnut. Kolmisen vuotta sitten tuli sekoiltua turhankin kanssa, ei oo kyllä ikävä sitä aikaa. Oon aika herkkä ja ujo kaveri, siks kai tuli hukutettua murhetta niin paljon.

Loppupeleissä kävikin niin, että olo vaan paheni mitä enemmän tuli säädettyä kaikenlaista tyhmää. Oikeastaan vituttaa, että tuli tavallaan heitettyä hukkaan ne vuodet. Onneks oon skarpannu ja ite tajunnu jättää noi hommat. Itestähän kaikki on kiinni.

Kohta täytän kolkyt, mutta henkiseltä tasolta oon nuori, joka ei kyllä harmita. En ole ollut ikinä mikään penaalin terävin kynä, mutta miks pitäiskään, jos on onnellinen?

Tapeltiin faijan kanssa niin paljon, että faija käytännössä heitti mut ulos himasta, kun olin 20. Eikä broidistakaan oikein kuulunut sen jälkeen. Silloin bunkkasin monta vuotta Tapiolassa.

Nyt oon faijan firmassa duunissa ja viime viikolla oltiin Stadissa mun kavereiden ja faijan kanssa ryypyllä. Broidista on tullut mun paras kaveri ja sen kavereista mun hyviä ja toisinpäin, enpä olisi ikinä uskonut. Salillakin on alkanut hommat luistaa ja tulos kasvaa. Kaipa se on sitä henkistä kasvua meijän kaikkien kohdalla, mutta etenkin mun.”

”Tuutko pelaamaan pleikkaria?”, se kysyi. Kakkoskerrokseen kävelee helposti. Se kurkistaa aina ovisilmästä, ei tv-lupatarkastajaa, joten ovi avautuu. Niiden kotona tuoksuu jokin kukka, varmaan pesujauhe, koska kukkia on vain pari. Onkohan eteisen valo koskaan päällä, televisio ainakin on. Kädessä kivienkelin leima, pää omasta tahdosta kalju ja suun ympärillä vuosia kasvatettua karvaa.

Kädet ovat karheat, painomusteallergiaa, olettaisin.  Mies lähentelee jo 30 vuotta, mutta eteisessä on silti kuusi paria skeittikenkiä. Sanoohan se itsekin, että meidän viiden vuoden erotus ei näy naamassa, eikä jutuissa.

NHL:lää vastakkain. Kumpikin ei voi olla Jokerit. ”Ostin eilen Anttilasta pari uutta dvd:tä”, se sanoo kuin aavistaen, että vastaan heti, että sillähän on niitä jo ennestään hyllyssä kymmeniä katsomattomia. TV-taso, kirjahylly ja seinä, kaikki valittu selvästikin naisen toimesta, silti pariskuntana.  Se asettelee kaukosäätimet tarkasti vierekkäin, siivoaa vieläkin kerran viikossa. Tiskit katoavat tunnissa. Ei myöhästy koskaan sovitusta.

Sen jalka vipattaa ja se kertoo kaksi vitsiä putkeen, nauraakin kovasti. Lupasi, ettei lähde kaljalle, mutta lähtee ihan varmasti. Kuulin, kun se äsken jutteli puhelimessa parista kaverinsa kanssa. Huomenna piti lähteä salille, että ehtisi neljästi tällä viikolla, ei se lähde, kaljakori painoi tänäkin lauantaina enemmän kuin käsipaino. Pöydällä lojuva öljyväripiirustus kolibrista muistuttaa, että sitä pitäisi painostaa graafiselle alalle.

”Rahat tiskiin, tämä on ryöstö!”, onnistuin karjaisemaan kassaneidille. Samalla pitkin kainaloani valui jääpuikon kylmä hikipisara. Käteni olivat tärisseet koko päivän, vaikka olin syönyt jo kolme Remeron-nimistä rauhoittavaa.

Tämä jännitys muistutti minua kuudennen luokan kevätjuhlapuheestani. Silloin sentään silmäni sokaisi vanhempien takaa, aivan takarivistä minuun osoitettu spottivalokeila, enkä nähnyt kuulijakuntaani. Nyt näin kaiken, tosin hieman hidastettuna, sillä lihasrelaksanttilääke alkoi vaikuttaa jo näkööni. Edessäni viisikymppinen, tukevahko kassaneiti säikähti suullaan ja alkoi nousta rauhallisesti tuolistaan.

Pelivelat olisi helposti kuitattu, eikä fiksuinkaan poliisi osaisi yhdistää minua torveloon pankkirosmoon, joka käyttää ryöstössä maskinaan leikattua, lilan väristä vauvan jumppapukua. Koko ajatus sai minut hihittelemään mielessäni. Eihän Stig Oflson, 34-vuotias farmaseutti, jolla on tuliterä Saab ja kerrostalokaksio sekä viimeisillään raskaana oleva avovaimo, tekisi mitään näin hölmöä ja huonosti suunniteltua.

Pankkivirkailija vain toljotti minua kuin nudistirannalta normaalille eksynyttä. ”Aika pelottava maski”, se sanoi ja hörähti nauramaan. Sen nimikyltissä luki Jenny ja se räkätti minulle viskibassollaan. Minulla olisi pitänyt olla edes veitsi, mutta en halunnut kenenkään painajaisiin tai kriisiterapiaistuntoihin.

Vahingoniloinen nauru täytti pankkisalin, oli pakko juosta.

Alkukesän aamuaurinko törmäili verhojen välistä miehen kasvoihin. Nuorenparin välissä nukkui pieni kissa, joka oli ollut kakovan suhteen viimeinen elvytyskeino.

Mies yritti halata takaapäin naista, mutta jokin oli vialla. Kauniit kasvot oli peittyneet kyyneliin kuin huurteisen oluttuopin pinta kesähelteellä.

Puoli vuotta oli mies päättänyt jokaisen parisuhderiitansa eroukaasiin. Miehen piti näet elää ja nainen rakasti liikaa, suorastaan kuristi.

Nyt tultiin kuitenkin kuin puun takaa, ehdotettiin jotain, minkä vain mies osasi, minkä mies päätti. Naisen hahmo oli rauhoittava kuin metsä sateen jälkeen, mutta kasvoissa oli syysmyrskyn tuntua. Mies oli laskenut puolustuksen ja sai nyt tyrmäyksen ennakkoon heikommalta vastustajaltaan.

Miehen äiti sanoi aina: ”Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.” Mies katseli ympärilleen, mutta tiesi, että kohta harotaan tyhjää. Tämän suhteen palautusoikeus oli kaukana takana. Mies tunsi, että vanhaa ei enää olisi, eikä tulevalta kannattaisi paljoa odottaa, mutta kysyi silti vielä: ”Ollaanhan aina ystäviä?” Kissa jo kehräsi.

“Se panee kaikkien kanssa, kunnon lutka!”

Miespuolinen ystäväni kertoo mielipiteensä yhteisestä tutustamme. Nyökyttelen mukana, sillä tiedän, että puhumallamme naisella vaihtuvat miehet  tiuhempaan kuin Newcastlen valmentaja tänä vuonna. Kaikki hänen suhteensa perustuvat seksiin, eikä mikään muu tunnu liikuttavan naista. Puhelinnumeroita ei tarvitse vaihtaa, kun baarista löytää joku kerta jonkun uuden, jonka kanssa vaihtaa lemmeneritteet. Ei sitoumuksia, ei velvoitteita. Helppoa, sanoisi haukkujemme kohde. Halpaa, sanon minä.

Turha minun on kuitenkaan ketään lutkaksi tuomita, sillä en tiedä, mikä tekee kenetkin onnelliseksi. Ken tietää, vaikka kyseinen nuori nainen olisi kaikilla mittareilla mitattuna minua paljon tyytyväisempi elämäänsä. Onhan seksin harrastamisen terveyshyödytkin vakuuttavan suuret. Toisaalta seksikertoja kertyy varmasti vähemmän kuin useimmilla parisuhteessa elävillä.

Harvinaista kyllä, tässä asiassa ajattelen jopa feministisesti. Miksi vastaavanlaisia siitosoreja, siis miehiä, jotka jakavat elämäneliksiirinsä aina eri naisen kanssa, pidetään miehisyyden mittapuussa kovina äijinä? Jostain syystä me miehet emme kutsu näitä naistennaruttajia mieshuoriksi tai lutkiksi. He ovat vuoden pelaajia, suorastaan menestyjiä. Mitä enemmän petikumppaneita, sitä kovempi äijä.

Tunnustan itsekin välillä kadehtivani tällaisia naistenmiehiä, joiden viikonloppu on pilalla, jos he palaavat metsältä (yökerhosta) tyhjin käsin. Samalla kuitenkin halveksun naisia, jotka käyttäytyvät vastaavasti. Ehkäpä molemmat sukupuolet ansaitsisivat asiassa tasapuolisen kohtelun.

Mitä minä näiden naisten ja miesten oikeuksia peräänkuulutan, kun tässäkin tapauksessa kysyntä kohtaa usein tarjonnan. Moni varmasti ymmärtää, mihin leikkiin ryhtyy, jos aikoo olla pelimies tai -nainen. Harvemmin yön pikkutunneilla tutustunut pariskunta lähtee meille tai teille harjoittelemaan virkkuukoukun SM-kilpailuihin.

Naiset vertailevat itseään aina kauniimpiin, viisaampiin ja kaiken kaikkiaan parempiin kilpailijoihinsa.  Tällä tavoin he alentavat omaa itsetuntoaan. Valmiiksi kuilun partaalla olevan itsetunnon voimme me miehet murskata kehumalla naisiamme esimerkiksi pehmeiksi, siis läskeiksi. Yleensä vaan meillä miehillä ei ole siihen varaa, ainakaan niin kauan kuin luotamme hikeen parhaana tuoksunamme ja humalaan hauskimpana olotilanamme.

Ihmettelen kysymystä omasta kauneudesta tai sen puutteesta. Eihän lihava ole yhtä kuin ruma tai kaunis yhtä kuin ruma. Ennen kuin ihmiset aloittavat parisuhteen, he ovat yleensä ihastuneet joihinkin kumppaninsa ominaisuuksiin, joihin miltei aina ulkonäkökin kuuluu. Onkin miehen näkökyvyn aliarvioista haukkua itseään rumaksi, jos kerran mies toista väittää. Jotkut tykkää vähän tuhdimmasta ja jotkut tikummasta, toiset tyttärestä ja toiset äidistä. Miltei kaikkien tyttöystävävät ovat meidän mielestämme kauniita, mutta hädän hetkellä itseään rumiksi väittäviä.

Myönnän, että meillä miehillä on petrattavaa tässäkin asiassa. Viimeksi eilen kuulin eräältä naispuoliselta ystävältäni, että hänen “muuten kaikinpuolin ihana” poikaystävänsä ei osaa kehua edes silloin tällöin naistansa myös ulkonäöllisesti. Kyseisessä taidossa ei pitäisi olla kyllä mitään osattavaakaan, sillä sen pitäisi tulla ihan automaattisesti jostain sieltä syvältä, toki liikakäyttöä vältellen. Miesten on myönnettevävä, että naiset ovat luomakuntamme kauneuskilpailun voittajia. Hyvä niin, koska silloin me pääsemme paljon helpommalla, kun ulkonäköömme ei tarvitse juurikaan panostaa. Tämäkin tilanne on muuttumaisillaan kohti tasa-arvoa, havahduinhan itsekin viime kesänä leikkaamasta kainalokarvojani.